Tällä viikolla on otin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että Tao jäljestää joka päivä. Se on sitten tuottanutkin päänvaivaa! Ensiksikin aloitukseen ryhtyminen, mutta loppuviikosta aloitettiin.

Torstaina tehtiin pellolle. Jälki meni niin prinkalaa, että sai tehdä toisen perään heti korjatakseen edellisen. Korjaus oli jo huomattavasti parempi, vauhti tippui ja oltiin tarkempia. 

Perjantaina tehtiin metsäpellolle tien laitaan. Ja se meni taas päin prinkalaa. Neidin on kovin kovin vaikeaa pitää nenä matalalla. Sitten loppui ohjaajalta hermo sekä usko. Illalla vielä uusiksi Pian kanssa pellolle ja nyt nysä 40 askelta sujui jo jokseenkin jäljestämisen näköisesti. Tosin huomattavasti aremmin eikä liinan kiristymistä juuri kestetä.

Perään vielä otettiin tokottelut. Pienen miettimisen jälkeen päätin tehdä Taolle ruudun opettamisen "lakanan" kautta ja alku sujui ainakin hyvin. Seuraamisia vatvottiin edelleen ja kaukokäskyjä harjoiteltiin lisää, nyt nousut oli hyvät.

Lauantaina lähdettiin tyttöjen kanssa Haukilammelle metsään. Taon ensimmäinen metsäjälki alkoi "tpyih! äiti täällä on muurahaisia, en mee!" Siitä sitten sekunnin harkinta-aika ja pienellä mennään vain, taitava tyttö - Tao pysyikin jäljellä, joskin yhteenkään frolickiin ei juuri koskettu. Lopussa sai sitten pallon aarteeksi.

Kaikki likat pääsivät uimaan vielä ja Myyttiä huudeltiin tovi rannassa, se likka kun ei uimistaan todellakaan hetkessä lopeta.

Seuraavaksi päiväksi päätettiin ottaa samanmoinen setti, samaan paikkaan.

Sunnuntaina aloitettiin uimisella ja rannalla istuskelulla, kun saatiin tarpeeksemme lähdettiin etsimään hyviä paikkoja ja lopulta sellaiset löydettiinkin. Momo ja Myytti petrasivat edellisestä päivästä ja jäljen loppua kohden olivat jo eri hyviä.

Tao sen sijaan oli aivan hukassa. Murkkujen takia ei maahan kylvetty kuin pari papanaa. Lähetin koiran viistosti jälkeä kohden, joka sotki Taon pasmoja entisestään ja kun mitään vahvikettakaan ei nenän alle heti löytynyt alkoi haahuilu ja lyhythermoisen ohjaajan puuttuminen. Neiti yritti lyödä hanskatkin tiskiin, mutta tässä se ei kyllä saanut periksi. Niin koira jokseenkin paineessa jatkoi eteenpäin ja törmäsi purkkiin (lihapullapurkeilla korvattiin puuttuvat namit) ja luojalle kiitos, tässä tulee se miksi minä rakastan tuota koira julmetusti. Kaikki katastrofin merkit olivat jo ilmassa ja sitten neiti haistaa purkin, elämänsä ensimmäisen sellaisen jäljellä, häntä alkaa vispata vimmatusti "jumankegga!" ja kaikki paha on unohdettu. Käskystä maahan ja itsetehtyjä pullia kitaan. Ensimmäisen purkin jälkeen näytti joku lamppukin syttyvän ja syy jäljestämiseen löytyvän. Eteenpäinlähetykseltä lähti liikkeelle ihan eri koira. Toisella purkilla jos vain voi, häntä vispasi vielä kovempaa ja siitä eteenpäin mentiin vielä tiiviimmällä nenällä, jotta mihin se jälki vie. Loppu hyvin kaikki hyvin.

En tiedä tapahtuiko edistymistä lainkaan näiden päivien jäljillä, mutta on se jo jotain kuin olla tekemättä ollenkaan :).

Vili oli lopen uupunut sen tehtyä täysi päivä työ jäljestäessään omaehtoisesti muiden jälkeen kaikki neljä jälkeä uudestaan, suuripiirteisten briardien jättäessä matkalle muutamia nameja. Blancolla pinna kiristyi taas loppu päivää kohden, mutta muuten viikonloppu meni mukavasti ja viisi briardia sekä Vili jälkijunassa töpsöttämässä ulkoilureittiä oli aika huomiota aikaansaava näky. Tytöt tuli toimeen loistavasti keskenään ja Blancolla oli täysi työ olla köörin isoin äijä, merkata jokaisen likan pissa.