Aiemmin ei olla uskallettu raapustaa blogiinkaan, mutta nyt aurinko paistaa jo risukasaankin, voi jo helpottuneemmin mielin kirjailla tapahtumia ylös.

Blanco alkaa olla vanha. Se on vain minulle uutta ja epävarmuutta aiheuttavaa, että mikä milloinkin on vain vanhan koiran vikaa ja mikä vikaa, mikä vaatinee hoitoa. Useamman kuukauden takajaloissa on esiintynyt tärinää ja ajoittaista voimattomuutta. Viimeisen kuukauden aikana tämä sitten sai seurakseen hyvin hankalan ylösnousun makuulta, mitä liukkaammalle alustalle oltiin nukahdettu, sitä vaikeampaa sieltä oli vain etuosalla punnertaa ylös. Luonnollisesti koira ei mikään luotijuna lenkillä ole. Kakkaaminen on ollut työlästä ja koira onkin tehnyt sen mikä on ihan pakosti pakko saada ulos.

Viime viikolla seuraksi saapui myös kipu. Koira saattoi vinkaista niin asettuessaan makaamaan kuin sieltä noustessaankin. Varasin Blancolle eläinlääkärin. Samana aamuna koira lakkasi kiipeämästä autoon (hypätty sinne on enää harvoin), nosti etujalat luukulle ja odotti, että saavun punttaamaan loppuosankin sisään.

Itse eläinlääkärissä Blanco tyypillisesti ei vaivojaan suostunut näyttämään. Nosti jalkaa kepästi ja pontevasti - että terveen koiran ovat tänne taas raahanneet, joltain sairaalta aikaa viemään ;). Lihakset on nenästä hännän juureen jumissa, vasemmalle ei pää kääntynyt ja eläinlääkärikin sanoi, että kyllä sillä kipuja on. Laitettiin herra röntgenpöydälle, rauhoittamatta kuten aina - ja siinä se köllötteli yhtä yhteistyöhaluisesti, kuten yleensäkin. Yksi parhaista piirteistä jättiläisessäni, tämmöiset pikkujutut, kuin eläinlääkäri, kääntelyt, röntgenkoneet tms. ei sitä stressaa. Kaula- ja lanneranka kuvattiin, tuomio oli, että harvinaisen siisti luusto tämän ikäiselle, ei spondyloosia, ei mitään - hieman osteoporoosia, mutta kuulunee jo ollakin. Ristiluun alue täysin stabiili verrattuna neljä vuotta sitten otettuihin kuviin. Jokakeväinen, jonka jo aavistelinkin, jalkapallon kokoinen eturauhanen siellä kyllä oli.

Laiettiin piikkiä, cartrophenia, hormoonia ja kortisonia. Helpottunein mielin nostin taas koiran autoon ja lähetin ne kotio, itse jäädessäni meikussa pois, koska vaarikin sai samana aamuna tulpan päähänsä. Vaari voi hyvin, kasvot olivat jo palautuneet ja puheesta sai selvää. Blancon kohdalla helpotus oli lyhyt. Liekö kääntelystä ja vääntelystä nokkiinsa ottanut - koira ei ollut kotiin tullessa kyennyt kulkemaan portaita vaan huutanut vain kivusta. Tulin kotiin ja annoin yötä vasten metacamia.

Perjantaina olisi pitänyt lähteä leirille, mutta Blanco huusi kivusta noustessaan kuin yrittäessään käydä makuulle. Olin neuvoton ja valmis lähtemään koiran kanssa viimeiselle matkalle. Itkua tuhertaessani eläinlääkärille puhelimeen, rauhoitettiin minua kuitenkin ja käskettiin odottomaan että lääkkeet alkavat vaikuttamaan sekä laitettiin puhelinresepti sirdaludia apteekkiin. Tunti siitä sirdaludin annosta kotona lepäsi rauhallinen koira, joka hymyillen tuijotteli asunnon nurkkia. Pöllyssä siis. Soiteltua leiriläisille, sovin, että saavumme Taon kanssa yhdeksi päiväksi ja jätetään sunnuntai pois - sotkien näin vähän leirin aikatauluja muiden koirakoiden osalta.

Pojat jäivät kotiin ja minä pakkasin Taon autoon. Hauholle hurautettiin iltaa vasten nopsaan. Mieli ei ollut ehkä kaikkein paras. Pari hakureeniä ehdin vielä katsomaan, illan grillillä juttelemaan. Yöllä sainkin monta viestiä puhelimeen, sillä metacam, jota Blanco ei ole aiemmin saanut sekä sirdaludin relaksoiva vaikutus ja hirveä paska-arsenaali suolessa - olivat yhdessä aiheuttaneet massiivisen ripulin. Kotiin jäänyt hoitaja ei ollut kovin riemuissaan, pestessään koko yön mattoja, lattioita, seiniä ja ovia, siinä välissä juosten koiran kanssa aika-ajoin ulkona, jos jotain sinnekin asti päätyisi eikä vain sisätiloihin.

Aamulla puhelimeen vastasi väsynyt ihminen ja uupunut oli kuulemma koirakin, mutta aamukuuden jälkeen hieman rauhoittunut vatsaltaan.

Skogsterin Mian ohjauksessa katsottiin Taon seuraamista. Seuraaminen itsessään hyvää, mutta sitten istuminen hidas ja perusasento siinä valuu hieman eteen. Istumisen hitaus huomattiin johtuvat ihan ohjaajasta, mikäli pysähtyessä katsoin koiraa (kuten treeneissä) istuttiin nopsaan, kun taas kävelin koemaisesti eleettä, koira oli hidas. Neuvoksi saatiin, opettaa lähtöä uudestaan siirtymällä itse hieman eteenpäin, että koiran etutassujen jäädessä minun kantapäiden kohdalle ja istumiseen nopea pakote sekä heti perään palkka. Viisi metriä, liike seis, jos koira ei istu vilkaistessasi sitä pysähtymisen jälkeen, pakote (riittävä, jota karvojen nyppäsy ei Taolle ollut) ja palkka.

Eteenmenon rakennukseen ohjeet. Lelu kentän päähän koiran näkemättä ja sitten aina jotain muuta harjoitusta alle ja lopuksi eteenmeno, niin että lähdetään kulkemaan kohti lelua ihan kentän toisesta päästä, koko ajan ohjaajan keskittyessä tiiviisti tuijottamaan eteenmenoesinettä ja koiraa innostaen "eteen, onko siellä lelu, eteen"...jne. Kun matkaa on päästy niin että koira on nähnyt lelun, koira lähetetään eteen (usein aluksi vain se pari metriä lelusta). Matkaa kasvatetaan niin, että koiralle muodostuessa mielikuva kentän päähän, lähetetään aina vähän aikaisemmin. Kun mielikuva on vahva, voidaan lisätä seuraaminen lähetykseen askel kerrallaan.

Noudon hidas paluu taas kompesoi luoksetulon vauhtiin. Sanoessani noudosta, minulta kysyttiin onko koiralla nopea luoksetulo ? Jäin hämmentyneenä miettimään, että kai se on, mutta kun en kuukausiin ole liikettä ottanut, niin hitostako sen tietää. En ole ottanut sitä siksi, että jo toisella koiralla peräkanaa olen sössinyt luoksetuloa tokon avoimen luokan pysähdyksellä ja Taolle hiipi epävarmuus siitä liikkeeseen, joten jätin liikkeen ihan vain tauolle - joka nyt on venähtänyt aika pitkäksi. Tao siis makuulle, ohjaaja kentän päähän sekä kutsu. Tao lähti taas vähän kysellen, laukalla kyllä, aina puoleen väliin asti, jolloin koira päätti että ei, ei tule käsimerkkiä ja kiihdytti itsensä täyteen vauhtiinsa. Hieno eteenistuminen, johon oli tyytyväinen ja ajattelin että törmäysongelma alkaa olla hallussa. Mutta itse luoksetulo ei siis näin ole nopeimmasta päästä. Tämä pitänee laittaa kuntoon.

Nouto itsessään tehtiin niin, että koira istumaan, kapula koiran eteen ja minä peruuttelin pitkälle koiran taakse. Siitä "tuo!" käsky ja paljon kehuja, kun tarttuu kapulaan.

Taolle talvitauon jälkeen on myös ilmennyt loppuruokakipon kanssa ongelma, että se bongailee kippoa koko ajan ja yrittää varastaa sinne, myös kaikelle muulle, joka näyttää kipolta. En nyt nähnyt sitä suurena ongelmana (koska se on uusi) vaan ajattelin että kyllä se sieltä taas oikeaksi muodostuu. Kotona miettiessäni tulin tulokseen, että onhan se aika iso ongelma - ylemmissä tokoluokissa niitä törppöjä on siellä täällä eikä hommasta tule mitään, jos koira vain bongailee niitä eikä tee täysiä suorituksia.

Noudossa olen viime aikoina palkannut kapulalla itsellään ja siinäkin Tao vapautuksen jälkeen metsästi vain kapulaa eikä edes katsonut mihin patukan heitin. Tästä en tiedä vielä luovunko kapulalla palkkaamisesta, joka paransi liikettä paljon vai en.

Lauantaina illalla ajoin kotiin. Mittasin heti kuumeen Sinin ohjeiden mukaan - normaali 38 asteen lämpö. Blanco pääsi ylös jo sutjakkaasti, mutta ripulia on ollut tiistaihin asti ja vieläkin tasapainoillaan löysän sekä kiinteän kakan välillä. Selkä on parempi, enää ei valiteta, huudeta tai vingahdella. Takajalkojen tärinä on tallella ja jalat ovat aika vailla voimaa - mutta niitä käytetään suht' tehokkaasti jo taas ylös noustessakin. Metacam vaihdettiin rimadyliin, sirdaludia ei ole enää tarvittu - uuden cartrophenpiikin poika sai niskaansa tänä aamuna.

Lenkit on olleet lyhyitä, että Blanco saa lepoa. Vilillehän tämä passaa myös hyvin, mutta Taolle olen sitten tehnyt tottistreenejä leirin neuvoin poikien odottaessa kentän laidalla, että saapi jotain juoskentelua. Annan isolle pojalle aikaa ja katson mihin se vie.