BH JK1 Alabama's In Blanco
28.4.1998 - 23.4.2008

Kahden viikon taistelun jälkeen vain viisi päivää ennen kymmenenvuotispäivää jouduin luopumaan suurimmasta rakkaimmastani. Päivän mukana luovuin myös monesta kuvitelmasta, kokien vain sen raadollisimman puolen. Tästä tulee terapiavuodatus ja samalla tarinan päätös, jotta minun ei tarvitsisi kertoa sitä kaikille erikseen. Päivää en jaksaisi käydä läpi yhä uudestaan ja uudestaan.

Blancon selkään saatu vahva lääkitys oli liian kova vanhan vatsalle ja hetkellisesti helpottanut kipu alkoi hiipiä takaisin sitä mukaa, kun taistelimme vatsan kanssa kykenemättä antamaan kipulääkkeitä. Viimeiset päivät oli vaikeita katsoa, kun ylösnousu muuttui taas hankalaksi. Vielä vaikeampaa oli nähdä kuinka koira itse luovutti ja usein painui takaisin kyljelleen nukkumaan luopuen ajatuksestaan nousta ylös. Minä nostin koiran tarvittaessa, öisin autoin vaihtamaan kylkeä, kun paikat puutuivat ja hissukseen käveltiin lyhyet lenkkimme. Blanco ontui hiuksen hienosti ja minä yritin sovittaa askeleet koiran tahtiin, mikä on sinulle hyvä – on meille muillekin hyvä. Ajattelin, että minä suojelen sinua, minä autan, olen sinulle selkä sekä jalat  ja yhdessä me parannamme tämänkin. Sitä on oikeastaan aika sokea. Blanco oli väsynyt eikä oikeastaan tehnyt muuta kuin makoili olohuoneessa. Ruokahalu kyllä oli tallella ja hillsin i/d pöperö monta kertaa päivässä minimaalisin annoksin tarjottuna oli koirasta pöyristyttävää – tavallisen huono baari meillä tällä erää. Blancon takajalan reidestä löysin lauantaiyönä rapsutellessani maapähkinän kokoisen kivikovan patin. Patti jäi mysteeriksi. 

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Keskiviikkoaamuna nostin koiran autoon, ensin etujalat sitten takajalat. Blanco valitti hiljaa asettuessaan makuulle. Ja minä voin pahoin yhdessä sen pahoinvoinnin kanssa. Silti en ollut valmis. Olin kyllä ajatellut, että se päivä, kun minun on Blancosta luovuttava on lähempänä, mutta toivoin että vielä olisi mahdollisuus. Onhan se ollut varsinainen soturi, ennen kaikkea mieleltään. En halunnut uskoa, että on olemassa taistelu, jossa ei ole voittajia. Nostin Blancon ylös odotushuoneen lattialta, jotta pääsimme sisään vastaanottohuoneeseen. Blanco oli apea. Pattia ei tutkittu vaan viikon tapahtumat kerrottuani, kliinisen tutkimuksen jälkeen, minulta kysyttiin, olenko ajatellut, että olisi jo aika. 

 

Eutanasia, eläinsuojelullisista syistä.

 

Sydäntä raastavin lause. Niin moni ystävä on ollut saman asian edessä aiemmin. Enkä kadehdi ketään. Siitä väistämättömästä tosiasiasta huolimatta, minä muserruin enkä osannut sanoa enää sanakaan. Paijasin ja itkin ja paijasin. Paljon on vuosien varrella puhetta viimeisestä palveluksesta ystävälle ja miten tulee kulkea rinnalla loppuun asti. Minä en vain tuntenut tekeväni palvelusta, en ollut ylevä enkä jalo vaan epäreilu ja liian ison vastuun harteilla kantavana  tehdessäni ratkaisun  oikeudesta elää. Kaikkein kauneimminkin, empaattisimmin tehtynä – kuolema on ruma. Miten rinta lakkasi kohoilemasta ja katse muuttui tyhjäksi. Eloton. Sitä istuu polvillaan lattialla, haluamatta asian tapahtuvan, ymmärtäen kuitenkin ettei ole vaihtoehtoja. Sitä silittää, kuiskii korvaan ja pussailee vielä pitkään, kun elämä on jo hiipunut pois.

 

Siitä lattialta en olisi halunnut nousta. Olisin halunnut sulkea jättiläiseni syliini, johon se on liian iso  ja kantaa Blancon kotia. En jättää sitä vastaanottohuoneen kylmälle lattialle. Tunsin pettäneeni minun ison Briardini. Oven sulkeminen perässä oli lohdutonta.

 

Suru varmaan muuttaa muotoansa ajan kanssa. Nyt olohuoneessa on vain ammottavan iso aukko ja ruokakipon korjaaminen kaapin perukoille tuntuu liian isolta asialta.

 

 

Siellä jossain Blanco näkee Datchi-mamman, painii velipoikien kanssa ja tapaa Ensirakkautensa, Nootun. Sen siläkarvaisen noutajanartun, joka sai ison pojan itkemään vielä vuosien ajan bongatessaan flätin tokokeissa. Siellä on hyvä. Jauhelihapizzaa tuplajuustolla niin usein kuin haluaa ja minäkin tulen vielä.

Koira elää hetkessä, kerjätyssä lihapullan palassa, rapsutuksissa, välittämisessä ja rakkaudessa. Siitä kaikesta mitä koskaan ei ole liikaa tässä vaiheessa. Kiitos kaikille, jotka toivat sitä sisältöä Blancon elämään, lukuisille leirien kanssakävijöille, hoitotädeille, ystäville, maalimiehille - kanssaeläjille.

Ja Merville, tiedäthän jokaiselle on yksi ainutlaatuinen. Kiitos, että sain juuri Jättiläisen.