Kauaa ei ehditty matkasta toipua, kun Mella tuli hoitoon muutamaksi päiväksi. Alunperin oltiin ajateltu rymyämistä metsissä, ehkäpä jälkeä ja kaikkea muuta mukavaa, mutta Mellan jalan parantelu muutti suunnitelmia, rauhassa piti olla. Keskityimme siis autolla ajeluun. Mellahan kammoaa autoa matkapahoinvoinnin takia, tosin sen verran asiassa on edetty, että oksennusta ei enää tule - kuolaa kylläkin, litratolkulla.

Hain Mellan Kirkkonummelta ja koko takaosa lainehti kuolasta. Ilta meni kuitenkin Mellan opetellessa talon tavoille. Viimeksi tyttö on ollut kylässä ihan pienenä, niin uuttahan tämä sille taas oli. Suurimman osan ajasta Mella oli mukana kuin peräpukama jos vain kotona johonkin liikuin. Hämmennystä aiheutti, että ei, meillä ei mennä olohuoneen sohvalle - työhuoneen sohvalla saa olla. Kissa ja Vili näyttivät myös selkeästi mitä mieltä he ovat tytöstä. Kissaa Mella tajusi varoa heti, tosin Miisan elekieli on niin selkeä ettei se jätä tyhmempääkään kylmäksi. Vilin irvistely ei aiheuttanut katu-uskottavuutta ennen kuin papparainen tokkasi tyttöä kipiään kinttuun ja Mellakin ymmärsi antaa Vilin nukkua sekä syödä rauhassa. Tao ja Mella olisivat kyllä nujunneet taukoamatta, jos en aina välillä olisi komentanut koiria jäähylle.

Maanantaina mentiin autolla tallille. Koirat saivat odottaa autossa ja Mellakin rauhoittui, kun auto ei liikkunut. Ihan rauhassa katseli takaluukusta maisemia. Sieltä kurvattiin Luukkiin Ritan ja Myytin kanssa tottistelemaan. Tällä matkalla Mella ei tajunnut alkaa edes liioin kuolaamaan. Kotimatkalla kuolaa kyllä riitti. Tästä eteenpäin luovuin välttelemästä Taon pesua Mellan kuolasta ja siirsin sen takapenkiltä takaluukkuun esimerkki-erkiksi, että ei ole stressattavaa autoilussa. Näillä autoiluilla saatiin aikaiseksi, että kun autosta pääsi pois, Mella kirmasi mahdollisimman kauas kulkuvälineestä eikä tullut enää lähellekään. Tytsi oppi myös tunnistamaan parkkipaikan ja kiersi sen hihnassa kiskoen joka ikinen kerta. Se että muutin auton autotalliin pihalta - ei auttanut pihaparkkiksen välttelemiseen.

Tiistaina kurvattiin äidin luokse kylään. Kuolaa - kyllä. Siinä missä Tao ja Vili parkkeerasivat heti keittiöön, Mella oli hämmentynyt perhe äänekkäästä. Siskoni vanhin poika ja pikkuveljeni näet olivat myös paikalla ja jääkaapin ovet paukkuivat, mikro kilkahteli, kommunikoidakseen ei siirrytä samaan huoneeseen vaan huudellaan keittiöstä olohuoneeseen tai terassille . Minusta riemastuttavan kotoisaa, Mellasta kummallista. Pienestä hiippailusta huolimatta likka kyllä kävi kaikki tervehtimässä ihan saman tein, mutta muuten olemus oli kuin ekaa kertaa huvipuistossa. Takapihalla otettiin pienet rallit Taon kanssa, mutta kun äidin istutukset menivät nurin ja pihavalokin melkein käyttökelvottomaksi sekä naapurin lasten jalkapallo käytiin pöllimässä naapurin pihalta Taon toimesta, tylsä hoitotäti vihelsi taas pelin poikki. Ruohonleikkuri oli selkeästi myös aika kummitus, kun sen pöräytti käyntiin. Siispä koirat menivät autoon lähtöä odottamaaan. Kotimatkalla Mella ei juurikaan kuolannut, koska koiraa selkeästi helpottaa mikäli se laitetaan autoon ensin turtumaan ja saadaan koira luulemaan ettei auto edes aio liikkua.

Keskiviikkona ajeltiin taas tallille. Kuolaa ja autokammoa. Tässä kertaa Mella pääsi katsomaan hevosiakin "wowwowowowow!!" oli ensireaktio. Pieni kielto ja koppaisu niin tyttö uskoi, että ei niille ei haukuta. Torstaina olikin ajelua sitten kotiin. Edelleen kuolaa. Eli merkittävää edistystä ei projektissa saatu. Sen sijaan Kirkkonummella Mella ei ehtinyt edes Annaa moikkamaan, kun koiralla oli kiire kauas autosta, kun sieltä pois pääsi. Kyllähän se mammakin sitten viimein tervehdittiin, vähän käytiin tottista läpi, mitä ajatuksia minulla oli syntynyt parin päivän varrella - mm. että sen perseilyn voi jo ottaa pois .

Vaikka Tao niin Mellasta tykkääkin oli sekin aika väsynyttä tyttöä kyläilyn loputtua. Luulen, että Mellakin nukkui tyytyväisenä omassa kodissa uupumuksen pois.