Toukokuinen viikonloppu vietettiin Inkoossa perin briardimaisessa seurassa. Eri toten mukavaa oli saada kerättyä sellainen määrä kerralla turreja samaan paikkaan; Alfa, Sulo, neekeri-Sulo, Ätsii, Riisi, Cessie, Onni, Tara, Momo, Milli, Huuru, Penny, Surri, Mauno, Zira, Mella, Aia ja Peikko. Kiva oli nähdä teitä!

Paikka oli mitä mukavi, järvi ja rantasauna olisivat kruunanneet sen, mutta kovin ollaan tyytyväisiä näinkin.

Tao teki töitä jälkiryhmässä (ja Vili oli muuten vain elementissään). Kouluttajana meillä oli Jukka Peltomaa. Ongelmaksi oli heitetty meidän onneton janantyöskentelymme, mutta käännettiin siinä ympäri vähän muutakin.

Tao teki kesän ekan jäljen siis pellolle. Jännittynein mielin mietin siitäkin tulee, mutta tyttö kuitenkin lähti paalulta, nosti esineet, ajoi kulmassa yli, ajoi yli esineen ja päätyi viimeiselle ilmaisten sen. Ja oli saman tien ylittänyt odotukseni.

Taolle lähdettiin kuitenkin ottamaan hallintaa lähetykseen, niin paalulta kuin esineiltä ja ainakin yhden jäljen jälkeen päätän kokeilla tätä kotonakin.

Sunnuntain janat oli sitten juuri sellaisia kuin kuvittelinkin. Hitto vie - ei talven aikana itsekseen lainkaan parantuneita. Sinne humputellaan, haahuillaan ja kiskotaan jäljen yli, jos sen sattuu nostamaan niin ei ainakaan oikeaan suuntaan. Sitä mihin viime kesänä lopetin, epävarmuutena olikin aika selkeästi myös motivaation puutetta. Lakki nöyrästi käteen ja takaisin etsimään sitä.

Siinä sitten on tullut monelta kantilta pohdiottua sitä omaa harrastamista. Kun se ei toimi, että kiireessä hyvä tulee ja paniikissa paras! On erilaisia kysymyksiä mikä on oikeasti nälkä, mikä on oikeasti palkka, mikä on oikea motivaatio ja minkälainen suoritus riittää.

Se on selvä, että tämä janatyöskentely ei riitä meille, vaikka sillä hyvällä tuurilla saattaa jäljelle päästäkin, ei vaikka tavoite olisi vain alokasluokassa. Toisaalta taas kahlatessa blogia viime kesältä, onglema tarkkuuden ja korkean nenän kanssa on ollut koko ajan läsnä ja sitä on silti mennyt sieltä missä aita on matalin. Selvää kuitenkin on, että jossain vaiheessa se aita on niin matala, että sieltä ei pääse enää edes ryömimällä alitse, eikä suoritus täytä sitä omaa ideaaliani edes.

Joskus jouhevammalla ajatuksella lisää, mutta nyt me keskitytään etsimään sitä kadonnutta motivaatiota.

Maanataina käytiin myös viimeinen kipututkimuskäynti. Kaikki näytti hyvältä ja purkupäivä on kesäkuun puolella. Testissä on ollut omega3-rasvahappoja sisältänyt valmiste, me kyllä taatusti omasta mielestäni kuuluttiin lumeryhmään, mutta nämäkin selviää kesäkuun puolella. Nyt me vain herkutellaan, kun saadaan syödä taas nakkia ja herkkuja eikä vain tutkimusnappulaa!