Huomenna tulee pari viikkoa Hulttion hoitoaikaa ja kyllä siinä on koulutuksellisesti rapsuteltu päätä kertaan jos toiseenkin.

Huli on vilkas, oikea mouho ja aluksi tuntui että oikeasti, sillä ei ole päässä yhtään mitään. Pariin otteeseen tuli ajateltua Huli on hyväntahtoinen sählä, jonka toimintakyky on nolla .. ja että koulutukselliset ominaisuudet ovat vähintään avaruudessa asti. Poika on pehmeä, mutta omaa kuitenkin hämmentävän itsepäisyyden.  Keskittymiskyky tuntui olevan ei ollenkaan-osastoa, maltista puhumattakaan. Eikä mikään, välillä vieläkään, tuntunut että koira oikeasti oppisi jotain, vaan hyvänkin harjoituksen jälkeen, seuraavana päivänä aloitetaan samasta pisteestä mihin jäätiin, ilman tulosta oppimisesta. Huli leikkii, mieluiten hyppimällä tasajalkaa lelu suussaan, se tykkää kanniskella asioita ja taisteleekin, mutta taistelusta puuttuu sellainen "minä tahdon!" potku, Huli antaisi mieluummin ohjaajan olla aktiivinen leikissä. Ruokahalu ei ole ihan samaa luokkaa kuin pentuna, mutta ruuallakin koiraa voi edelleen palkata.

Suurin harmaita hiuksia tuottanut osuus on ollut koiran aktiivisuuden taso, tai lähinnä sen aktiivisuuden puute. Ettei koira hae / tarjoa ratkaisua ja pyri palkkaan tilanteessa, jossa se ei ymmärrä mitä siltä odotetaan. Se kyllä mielellään vain häsläisi omiaan. Toinen asia on se, että Hulttio on selkeästi koiran koira, se ei varsinaisesti tee mitään ratkaisuja itse vaan katsoo aina mitä muut tekee ja tulee vanavedessä. Sen ensisijainen motivaatio on tehdä kaikkea muuta kuin varsinaisesti olla ohjaajan kanssa ja työskennellä. Miellyttämisenhalu ei myöskään siis ollut Hulin ajatuksissa tärkeysjärjestyksenä kauhean korkealla. Yksinolo, tai jättäminen johonkin odottamaan pudotti aluksi taivaan koiran niskaan ja ensimmäisenä iltana koira raahasi isoa jalkapallomaalia perässään, kun ei ollenkaan kyennyt ymmärtämään että Taon vuorolla Huli odottaa. Vastaava, mutta todennäköisesti eri asiasta kumpuava hermostuminen tapahtuu kioskin/kaupan edessä odottaessa. Mikä taasen on jokseenkin ristiriidassa kaikkien uusien paikkojen ja tilanteiden kanssa, joissa koira kulkee kuin kala vedessä, ilman että mieleen tuleekaan että en ole ennen ollut tällaisessa (Annan tykö kyllä tärisevä trimmipöytä ja fööni oli aika katalia). Rauhoittuminen ei kuitenkaan ole ollut Hulin parhaita puolia ja energiataso on enemmän kuin korkealla.

Kuten huomaatte asennoitumiseni koiraan oli jokseenkin epäuskoinen ...

Usein kuulee sanottavan, että jokaisesta koirasta olisi vaikka mihin, jos niiden kanssa vain tehtäisiin jotain. Sallitte että olen tässä asiassa täysin eri mieltä. Siitä huolimatta, että en ole tavannut briardia, jolla ei jotain tulosta saisi, vaikka sitten tokon alokasluokan kolmostuloksen... Mutta rehellisyyden nimissä, kun miettii koulutuksen jouhevuutta ja miten mukavasti homma kulkee, on kuitenkin paljon kiinni niistä ominaisuuksien määrästä. Tietysti ohjaajalla on oma osuutensa, ei sitä tyystin voi kieltää. Ja kouluttaessa tykkään enemmän katsoa asiaa siltä kantilta, että on ohjaajan taitavuutta löytää siitä jokaisesta yksilöstä se jokin, jonka kautta homman saa pelaamaan. Se taso mihin päästään, mikä on koiran ja ohjaajan paras suoritus määrittyy sitten niiden koiran ja/tai ohjaajan ominaisuuksien mukaan. Jos koirassa ilmenee jokin puoli, sitä on aina mahdollista vahvistaa (kuin myös heikentää) johonkin pisteeseen asti, mutta sellaista mitä koiralla ei ole, ei siihen saada virvottuakaan.

Kaksi viikkoa on siis kulunut ja johonkin on tultu. Minulla heilui siis vierellä koira, sinne tänne, joka teki kaikki sata miljoonaa asiaa eikä vahingossakaan kysynyt mitään, hyppi vasten kasvoja ja roikkui liivin hihassa ja yritti luvatta varastaa treeninamit suoraan taskusta.  Projekti alkoi asenteella ”mieluummin kerta rytinä, kuin ainainen kitinä”. Heikkohermoisimpien kannattaa jättää lukeminen tähän. Näin taisi käydä siksi, että ensimmäisenä tilanteena vastaan tuli, kun hulluna heiluva koira ei saanutkaan apua (imutus) se ei tarjonnut edes puolittaista yritystä, pienestä pakotteesta reaktio oli väistäminen passiivisuuteen, täydelliseen tekemättömyyteen, ja jos ei muuta niin heiluminen ainakin loppui.  Oltiin heti ensi kerralla tilanteessa, että tähän tämä ei saa nyt jäädä ja perkele! tuo EI ole vaihtoehto. Koulutustilanteessa minä ikävä kyllä tuppaan reagoiman spontaanisti… niinpä me mentiin pitkin kenttää, kun painin koiran kanssa, ensin saadakseni sen ylös maasta ja sitten väistämään muualle kuin karkuun. Lopulta koira istui sivulla kontaktissa. Joten pääsi sen palkkaamaankin, tekemään helpomman harjoituksen ja palauttelemaan. Tätä painia käytiin kyllä kuitenkin uudestaan pari kertaa, kunnes Huli alkoi vastaamaan suoraan aktiivisesti pakotteeseen ja oppi (jälkeenpäin ajateltuna hyvinkin nopeasti) että tilanteesta pääsee pois, kun yrittää ja vahingossa yrittää oikeinkin, jolloin hommasta saakin irti jotain kivaa. Vasta nyt itse asiaa pääsi varsinaisesti opettamaan. Kun koiran mielentila (tai pikemminkin aivoton loikkiminen) oli kiskaistu samalla alas, alkoi pohtiminen miten tuoda se takaisin ylös ja kohdistumaan tekemiseen. Seuraamista rakennettiin siis paikalla kääntymisellä oikealle, joka lähtikin onnistumaan ja koiran ryhti alkoi palautumaan. Siitä varmuutta paljon palkkomalla ja samaan suuntaan ympyrää namia saalistaen pyörien – käännös alkoi luonnistua melkein heti ja nyt koira nousee ko. liikkeestä mukavasti. Myös kontakti oli ongelma, Huli tuijotteli käsiä tai taskua, joten namit siirtyi ylätaskuun ja pelkästään sivulla istuessa opeteltiin ottamaan kontakti sanasta seuraa! ja myös pysymään siinä kontaktissa… Oli aika siirtyä eteenpäin ja ohjaajan pitkäjänteisyydelle seuraavaa kolmea askelta eteenpäin tahkottiin iäisyys. Kolme askelta oli alkuunsa Hulin maksimi, sen jälkeen koira herpaantui, joko kontaktista, tekemisestä tai turhautui ja lähti poikittaen edistämään tai hyppimään ja napsimaan mennessään olkapäästä etc. Taas vähän vaadittiin ja rakennettiin lisää tekniikkaa. Tällä hetkellä Huli on saanut aavistuksen ideasta, se ymmärtää kohtuu hyvin rintamasuunnan, se ei pidä paikkaansa ihan täydellisesti, mutta yrittää. Kimppatreenissä lepuskissa koira ei ottanut yhtään enempää häiriötä jalkapallon pelaajista yms. kuin yksin ollessamme kentälläkään. Sen keskittyminen tuntuu olevan enemmänkin vaatimiskysymys. Nyt Huli seuraa useamman kymmentä askelta. Mikä kivointa – molemmat nauttii tällä hetkellä tekemisestä. Namia on jo osin vaihdettu leluun ja leikki petraantuu kaiken aikaa, taistelussa koiraa on saanut jonnin verran vahvistettua, vaatinee kuitenkin selän kääntämistä puolittain kohti koiraa ja malttamista ettei koira koe minua niin painostavaksi. Heittoon Huli on alusta asti reagoinut kivasti ja omanlaatuisesta leikistään huolimatta se on koko ajan tarjonnut lelun takaisin, jotta voidaan jatkaa. Mieleni on muuttunut, että hei kyllähän tällä – johonkin!  Kun aluksi pessimistinä olin varma, ettei se koskaan tule kantamaan edes BH kokeen seuraamiskaaviota.

Pari päivää sitten koira ilahdutti oivalluksellaan. Muutaman hauskan toiston jälkeen, lopetin homman kun ilo oli ylimmillään. Hulille taisi jäädä tarve tehdä jotain, niin se siinä ykskaks haki Taon yhden ruutumerkin ja toi sen minulle. Siinä sitten ihailtiin Hulin ENSIMMÄISTÄ ihka omaa ajatusta ja kehotuksesta koira haki loputkin ruutumerkit yksitellen käteeni ja oltiin aika polleita asiasta molemmat. Nykyään se myös malttaa odottaa vuoroaan, kun sen hakee treenaamaan se ei enää sinkoile joka puolelle ottamatta vahingossakaan kontaktia minuun vaan hyppii vierellä kysyen leikitään ?!! leikitäänkö jo ?!!! Tämä ilmeen muutos tuntuu ehkä jopa kaikkia muita asioita isommalta.

Mutta on sillä edelleen oma oppimisvajavuutensa. Lenkillä normielämän käyttäytymistä harjoitellaan edelleen, kiskomista, sinkoilua, muiden koirien kiusaamista kuin luoksetuloakin kutsuttaessa ja sitä, että minä olen koiralle silloinkin olemassa ja minut tulee noteerata, kun edessä olisi mitä ihanin rapakko tai Taon perään olisi maailman kivointa painella menemään. Näiden kanssa painitaan joka päivä, aloittaen aina pisteestä 0 uudelleen. Hulttio on myös aika draamallinen ja komenteluista nähdään jos jonkinlaisia AINA mua hakataan ja mä en pysty olemaan mitenkään päin, kun hihnan päässä on maailman hirviömäisin ihminen – showta. Alkuasetelma oli kyllä aika luulot pois- osastoa, että sinällään ei liene ihmekään, mutta toisinaan koira kysyy melkoista peräänantamattomuutta, että ei päästä sitä tällä show:lla kuitenkaan luistamaan asioista tai tee sitä oikeastaan numeroa. Yritän opetella olemaan mustavalkoinen ja reagoimaan täysin arkisesti, eli olematta itse sen kummempi käveli se sitten päällänsä tai tyystin tavallisesti. Jotta edes joskus nämä asiat kristallin kirkastuisi Hulttion himmeessä hupussa.

Eilen illalla tapahtui myös toinen voitto. Huli odotti kaupan edessä rauhassa, hermostumatta ja piippaamatta, tietäen jo että häntä ei hylättykään tähän. Siinä myös illalla koiraa katsellen, kun se mälväsi jalkapalloa olkkarin matolla maaten ja viihdytti itseään, että miksi aika antaa unohtaa niin paljon asioita. Siinä missä olen Hulia alkupäivinä tuominnut, on Tao ollut pienenä tyystin samanlainen. Sillä myös riitti virtaa ja se leikki itsekseen jos muuta ei ollut. Se hillui ja heilui lenkit ja meni vuosia ennen kuin se lakkasi vetämästä hihnassa. Se seurasi minua samalla lailla kuin hai laivaa, suihkuun piti änkeä mukaan, siinä missä Hulttio istuu kanssani pytyllä. Taon vakavoituminen tapahtui pitkälle vasta Blancon poismenon jälkeen. Selkeä ero koirissa on kuitenkin leikissä, Tao rakastaa taistella ja haastaa – sitä ei ole oikeastaan joutunut rakentamaan (todennäköisesti tämänkin muistan väärin ja se tuli siinä sivussa vain mukana, kun kahdeksanviikkoisesta asti Tao kävi hulluna nahkahanskan rieskaansa). Toinen ero on kontakti, vaikka Tao on yhtä lailla kasvanut laumassa, se haki tekemistä ja kontaktia sekä tukea aina ihmiseltä ei niin lauman muilta koirilta ja siten antoi monta asiaa puoli ilmaiseksi.

Jälkeenpäin olen sitten kuitenkin miettinyt niitä Hulin ominaisuuksia. Se on edelleen aika mysteeri. Asiaa hämmentää, että se mitä se on oppinut ja millä tavalla se on sen oppinut.  Se että käytännössä löin koiraan valtavan paineen ja sen oli ratkaistava tilanne, jotta se pääsee epämiellyttävyydestä pois. Sen se myös oppi, nopeasti. Kuitenkin minä itse nautin kouluttamisesta eniten ihan hyvällä – joten toivon, että löydetään myös se joku muukin tapa opettaa asioita ja aktiivisuus sekä oivaltaminen vain kasvaisi, että koira oppisi oppimaan. On myös täysin eri asia kulkea tällaiset viikot minun kanssani, johon koiralla ei kuitenkaan ole samanlaista suhdetta, mikä koiralla rakentuu siihen kenen kanssa se elää ja kasvaa. Joten nostan Hulille hattuakin, että se on kestänyt. Näyttäköön niitä ominaisuuksia pikku hiljaa kasvaessaan, korvien välistä. Oletan että se on aika normi briardi, ja olen jo melkein vakuuttunut, ettei se nyt kuitenkaan täysi tyhjäpää ole, mitä aluksi ajattelin. Ja toivon, että menemällä tämän askelman ylöspäin, se kantaisi vielä kotonakin ja tätä kautta Rita innostuisi viemään koiraa eteenpäin (tämä on jo julkista painostusta !)