Ilma ainakin helli tätä ainokaista vapaapäivää ja lähdettiin tallille heti aamupäivästä. Tallilla lämpimän ilman mukana oli laumoittain lihanhimoisia paarmoja, jotka ei liioin ole moksiskaan edes hevosten ötökkämyrkyistä. Elli oli jo ihan hermorauniona ja pienen lenkin jälkeen pääsi pariksi tunniksi tallin varjoon, pois paarmojen kiusattavana olemisesta.

Minä taas päätin lähteä koirien kanssa metsään, ehkä vähän turhan optimistisena katsomaan olisiko sateet puskeneet yhtään kantterellia vielä esiin. Mieli lepäsi, tuolla saa olla niin rauhassa, maisemat on käsittämättömät. Mutta sieniä siellä ei kyllä ollut, joten mukaan tuli piirakkatarpeiksi mustikoita ja metsämansikoita.

Takaisin tallilla päästyä totesin, että ei helvetti - kännykkä on pudonnut metsään. Viliä en enää viitsinyt uudelle kierrokselle ottaa mukaan vaan Taon kahmaisin matkaan ja myrtyneenä lampsittiin tulo reittiä takaisin päin. Olin kohtuu epäuskoinen, että mikään kännykkä sieltä varvikosta enää löytyykään.

Taolle siinä hoin vanhaa pentuaikojen mantraa, mikä sen silloin ammoisina aikoina sai kaivamaan tumppuja ja lapasia ojista kuin kaikkea ihmiselle haisevia esineitä lenkin varrelta, joita sitten taivasteltiin ja ihasteltiin ja samalla tehtiin pohjat esinemotivaatiolle. Onko täällä leluja, etsitäänkö esineitä, missä Taon lelut ovat ??

Vaikka itse en edes missään vaiheessa uskonut koiran mitään hakevan, jokseenkin kahden kilometrin esineruutu / pudotetun esineen nouto tuntui jo vaatimuksena mahdottomalta. Tao kantoi luokseni kaikkea kepin pätkää ja roskaa. Manailin ettei tuosta ainakaan ole mitään apua. Kunnes 1/3 matkaa päästyämme, Tao merkkasi jotain selvästi. Tässäkin vaiheessa vielä tuhahdin mielessäni, että varmaan ketunkusta haisteleepi. Kuitenkin koiralle huikaten, mitä siellä on ?

Ja sieltä se löytö sitten tuotiin, Tao palasi kännykkä suussaan! <3

Huojentuneina palattiin tallille, päivä kääntyi jo kohti iltapäivää. Äkkiä kotia ja kaupan kautta piirakkapohja-ainekset. Koekeittiöni koekaniineiksi pääsi illan treeniryhmäläiset ja mustikka-metsämansikkapiirakka saatiin kohtuu hyvin tuhottua.

Sen verran mukavaa meillä kuitenkin oli metsän kaikessa ajattomuudessa ja hiljaisuudessa, että oikein odottaa lisää vapaita, loppukesää ja syksyä - samoiluja koirien kanssa, poissa kaiken kaupungin keskeltä.