Pari päivää ollaan saatu esimakua, mitä se voisi olla jos joka lenkin jälkeen ei tarvitsi pyykätä koiria. Muuten maailma on edelleen pyörinyt tavanomaisen ympärillä. Ellin kinner on paranneltu, aamu- ja iltatalleissa on vietetty vapaa-ajat. Hyötyliikuntana toki tietysti se, että piskit ovat päässeet tällöin aikaisin aamunkoitteessa peltoralliin.

Tämän johdosta ollaan myös oltu tehokuurilla julkisten liikennevälineiden osalta. Taotao ja Vili ovat oppineet piereskelemään ruuhkabussissa ja Blanco vanhuuden päivä päivältä lisääntyvä jääräpäisyys on päässyt oikein oikeuksiinsa. Nimittäin rutiinien suhteen. Blancon mielestä, kun bussissa kuuluu matkustaa vaunupaikalla. Ei todellakaan muualla. Jos vaunupaikka on varattu, herra ei suostu tulemaan bussin takaosaan vapaaehtoisesti. Toisin sanoen homma menee niin, että ensin vien Vilin ja Taon taakse, tällä välin Blanco on rojahtanut keskikäytävän alkupäähän uppiniskainen ilme naamallaan. Sen jälkeen saan kiskoa liki 50 kiloa lievin väkivalloin takaosaan, Blancon lojuessa mahdollisimman velttona kuin perunasäkki. Nakit yms. muu tapa on yhtä turhaa, koska herralla on rutiinit. Piste.

Viime sunnuntaina sitten tultiin viimeinen kolmannes lenkistä bussilla äipän luota, kun Vili alkoi hyytyä. Blancokin oli tyytyväinen ja rojahti heti omalle paikalleen (eli vaunujen tilaan) umpiuneen. Koska Blancon mielestä ei koskaan ennenkään ole menty bussilla vain muutamaa pysäkinväliä, ei menty sitten sen mielestä nytkään. Joten herran "olen nyt tässä ja nukun" päätti, ettei se lähde bussista ulos! Minä hoputan ja nyin, että nyt jäädään kyydistä ja toinen vain laittaa päätä tyynyyn parempaan asentoon. Hyvä ettei kyljelleen heittäytynyt. Kaikilla muilla bussissa näytti olevan hauskaa, paitsi minulla. Sain rohjakkeen kuitenkin lopulta kävelemään omin jaloin ulos.

Samainen efekti on huomattavissa myös lenkillä, kun kulmakunnan casanova löytää herkullisen nartun hajun, sille kasvaa juuret jalkoihin. Ne juuret on niin tukevat, ettei siinä auta maanittelu, kiskominen, uhkailu... Siitä jatketaan matkaa vasta, kun otsasuoneni on pullistunut ratkeamispisteeseen. Lenkkipolkuja ei myöskään enää muutella. Jos jotain polkua ei ole 10 vuoteen kuljettu, ei sitä kuljeta nytkään, ainakaan pitämättä neuvottelutuokiota. Jäärä kun menisi tyynen viileesti, kuin juna raiteillaan tuttua reittiä ja katselee minua kuin kahjoa, joka on eksynyt kotikulmilleen, jos päätän kokeilla uusia reittejä. Että terveisiä vaan Kartsin kulmille - kohta saatte juoksuevakkoon "kyllä minä tiedän mitä minä teen" - kaverin!

Kaikessa jääräpäisyydessään - Blanco on entistä valloittavampi .